Vihavuoden alue

Vihavuoden nimestä:

Kylän nimenä Vihavuosi on läpikäynyt aikojen saatossa monia muotoja. Vielä 1980-luvun lopulla kylästä käytettiin nimeä Vihavuori sekä tienviitoissa että mm. Mikkolan liikenteen linja-autoissa. Tänäkin päivänä nimen nykyinen ulkoasu tuottaa monille paikallisille hieman vastahankaa.

Usein esitetään ajatusta että nimen taustalla olisi Isovihaan liittyviä tapahtumia, mutta mitkään historian kirjat eivät tähän anna viitteitä ja kylä tunnetaankin nimellään jo paljon ennen isovihan aikoja.

Yleisin hyväksytty teoria lienee nimen tulleen kylän läpi virtaavasta koskesta; "vihainen vuo".

Kotimaisten kielten keskus kirjoittaa kylän nimestä näin: 

"Vihavuosi on kylä Hämeenlinnan (aiemmin Hauhon) ja Pälkäneen (aiemmin Luopioisten) rajalla. Sen erikoinen nimi on viitannut alun perin Sappeenjärven ja Vihajärven välillä voimakkaasti virtaavaan koskeen tai koskiseen virtaan. Ensimmäiset asiakirjamerkinnät nimestä ovat 1400-luvulta: Wihawåtho 1433, Wianwuos koski 1484. Kyläksi Vihavuosi muodostui vasta 1700-luvulla, mutta myllyn paikkana se on tunnettu jo aiemmin.

Nimistöntutkijat ovat selittäneet kosken nimeä kahdella tavalla. Yhteistä selityksille on se, että nimen jälkiosa ei ole aina ollut vuosi.

Pertti Virtaranta on esittänyt, että kosken nimi on alun perin ollut nimeltään Viha(n)vuo. Tähän viittaisi vuodelta 1484 oleva asiakirjamerkintä Wianvuos koski sekä myöhemmät merkinnät Wihawos 1614, Wihavos 1634, Wihavuos 1684. Näissä nimiasuissa loppu-s olisi ruotsin genetiivin s ja nimen jälkiosa vuo, joka merkitsee uomaa ja virtaa.

Muodon Vihavuonkoski rinnalla on jo varhain esiintynyt muoto Vihavuodenkoski, jossa on Virtarannan mukaan vuo-sanan vanha länsimurteissa käytetty monikon genetiivi. Koska nykykielen d:tä ei paikallisessa murteissa tunneta, nimi on äännetty Vihavualenkoski. Myös vuosi-sanan yksikön genetiivimuoto on seudun murteessa vualen, ja sen pohjalta on muodostettu uusi perusmuoto Vihavuosi.

Sirkka Paikkala on puolestaan nimen varhaisimman asiakirja-asun (Wihawåtho) perusteella esittänyt, että se olisi alun perin ollut Vihavuoto. Tässä tapauksessa uusi perusmuoto olisi syntynyt, kun jälkiosan vuoto genetiivimuoto vualon olisi alettu tulkita vuosi-sanan genetiivimuodoksi vualen.

Alpo Räisänen on kannattanut Virtarannan selitystä ja kritisoinut Paikkalan selitystä erityisesti sen vuoksi, että tämä ei pohdi, mitä vuoto tarkoittaisi kosken nimessä. Vuoto-loppuinen nimi ei kuitenkaan ole aivan ainutlaatuinen Suomessa. Esimerkiksi Vesivuoto-nimisiä paikkoja on muutamia. Lisäksi Kangasalla on Vuoto-niminen virtavesi.

1800-luvulla nimiasu Vihavuosi on ollut jo aivan tavallinen, mutta sen rinnalla on esiintynyt asu Vihavuori. Jälkimmäinen johtuu siitä, että nuoremman polven puheessa yleiskielen d:tä vastaa paikallisessa murteessa r. Näin Vihavuodenkoskesta on tullut Vihavuorenkoski ja kylästä Vihavuori. Nykyisin kylän nimi on vakiintunut asuun Vihavuosi, mutta kylässä sijaitsee Vihavuori-niminen vuori.

Nimen alkuosa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Paikkala arvelee sen voivan viitata kosken voimakkaaseen, "vihaiseen" virtaan tai sijaintiin Vihajärven lähellä. Koska vesi virtaa Vihajärvestä Vihavuodenkoskeen, nimet varmastikin liittyvät toisiinsa. Järven nimeä ei kuitenkaan ole tutkittu."

Vuolas koski on matalan veden aikaan näin rauhallinen

Alue ja asutus

Vihavuoden koski on tiettävästi mainittu ensimmäisen kerran asiakirjoissa vuonna 1433 myllykoskena. Epäillään kuitenkin, että jo ennen roomalaiskatolisen kirkon aikaa olisi koskessa ollut mylly. Vihavuoden myllyn loistoaikoina kylässä asui 200–300 ihmistä ja vielä 1980-luvulla runsas sata ihmistä.

Nykyään Vihavuosi kuuluu pääasiassa Hämeenlinnan kaupunkiin ja Kanta-Hämeeseen, mutta kylää halkovan lääninrajan johdosta puolet kylästä on Pirkanmaata Pälkäneen kuntaa. 

Ennen kuntaliitoksia alueet olivat osa Luopiosta ja Hauhoa. Osa kylän maa-alasta vaihdettiin Luopioisista Hauhoon 1960-1970-luvun tienoilla. 

Vakinaisia asukkaita on enää n. 15. Kesäisin asukasmäärä nousee lähemmäs 300:aan loma-asujien ansiosta. Alue onkin hyvin suosittua lomailijoiden keskuudessa.

Vanhaa asutusta on vielä nähtävissä kylänraitilla; tosin monet rakenuksista on jo uudistettu ns. tähän päivään mutta vanhan kylämaiseman viehättävyys on vielä havaittavissa.

Matkailu

Vihavuodessa on Pälkäneen kunnan omistama luontopolku ja tulistelulaavu "Kukkosaari".

Alueelta löytyy myös useita geokätköjä.

Kylän "keskus" n. hehtaarin kokoinen saari rajoittuu kahteen järveen; yläpuolelta Vihajärveen ja alapuolelta Sappeenjärveen. Molemmilla sivuilla on kosket; toinen pienempi ja toinen iso näyttävä koski joka huumaa pauhullaan.

Saaressa on Vihavuosi yhdistys ry:n omistama ja museoviraston suojeluksessa oleva sahan entinen voimalaitosrakennus 32-metrisine piippuineen. Rakennuksessa on kesäisin taidenäyttelyitä ja yrittäjävetoinen kesäkahvila anniskeluoikeuksin.

UPM ja kyläyhteisö kunnosti kosken vastarannalla olevan maa-alueen ja uimarannan viimeksi kesällä 2024 tapahtuneiden uittojen myötä. Alueella on myös epävirallinen matkaparkki johon majoittautumisesta voi kysellä Piippu Terassikahvilan pitäjältä.

Vihavuoden saha

Edeltävä toiminta:

Sahan edeltävää toimintaa oli jo 1800-luvun puolivälin jälkeen alkanut puutavaran eteenpäin siirto vesistöä pitkin jalostettavaksi ja n. 1900-luvun alkupuolella alkanut halon hakkuu Kukkian rannoilla Luopioisten pitäjässä. Puita kuljetettiin proomuilla hinaajan perässä Vihavuoteen.

Vihavuodessa halot kärrättiin kannaksen yli ja lastattiin uudestaan alapuolella proomuihin kuljetettavaksi eteenpäin. Alapuolen kuljetukset hoidettiin VAPOn, eli "Valtion rautateiden polttoainetoimiston" toimesta. 

Sekä yläpuolisen Kukkian että alapuolisen vesistön alueilla toimi vuosikymmenien aikana useita eri yhtiöitä laivauskalustoineen. 1950-luvun tietämissä toiminta kuitenkin pääasiassa loppui tavaroiden siirtyessä autokuljetuksiin ja kivihiilen käyttöön oton myötä energiaksi. Hinausveneet ajettiin pois Sappeejärvestä, mutta useita proomuja jäi rannoille ja virtaan vuosikymmeniksi.

Sahan omistushistoria lyhyesti:

Vihavuoden saha sai alkunsa Maulan veljesten perustamana 1920-luvun alussa kaksiraamisena, uusilla koneistoilla varustettuna ja toimi vesi-/ höyryvoimalla.

1930-luvulla suuren laman aikana saha meni konkurssiin ja siirtyi huutokaupalla turkulaisen Vienti Export Ltd:n kauppaneuvos Toivosen omistukseen.

(Lähde: Koskis, vihaisen vuolteen kylä Historiallisia tutkimuksia, kuvia ja kertomuksia Vihavuoden kylästä. Arja Ollila 2017)

Sahassa voimanlähteenä höyrykoneen ja valtakunnan sähkön välissä toimi dieselmoottori. Se pyöritti generaattoria jonka jauhama sähkö antoi sahalle voiman.

Sahan loppuvaiheessa voimanlähteenä toimi sähkö valtakunnan verkosta Hämeen Sähköltä.

(Harri Mäkilä)

Parhaimmillaan saha työllisti yli 200 henkeä ja kylässä toimi kolme kauppaa.

Sahatoiminta päättyi vuonna 1985 ja oli siinä vaiheessa Yhtyneiden Paperitehtaiden omistuksessa. Päättymiseen lienee vaikuttanut puutavaran liikuttamisen siirto renkaiden päälle ja alueen sijainti kaukana tehtaista rakennemuutoksineen.

Alue tyhjennettiin ja purettiin nopeasti kaikesta sahaan liittyvästä vuoteen 1986 mennessä, ainostaan saaressa sijaitseva voimalaitosrakennus ja sen uljas 32-metrinen piippu jätettiin jäljelle. Rakennus siirtyi perustetun Vihavuosi-Yhdistys ry:n omistukseen UPM:n silloisen toimitusjohtaja Juha Niemelän tuella ja on museoviraston suojeluksessa.

Nykyään maa-alueen omistaa UPM.

Sahatoiminnan jälkeen

Sahatoiminnan loputtua väki kylästä väheni ja muutti töiden perässä muualle. Suurin osa rakennuksista on edelleen pystyssä joko korjattuina tai uudelleen rakennetuina ja ovat pääasiassa loma-asuntoina. Kylän vakituinen asukasmäärä on tällä hetkellä n. 15 henkilöä. Tosin useat kesäasunnoista ovat nykyään myös talviasuttavia ja monet pitävätkin mökkejään kakkosasuntoina ja viihtyvät paikalla myös talvisin.

Toiminta on alueella ollut hyvin vireää mm. aikoinaan vaikuttaneen Itu-73 urheiluseuran myötä ja myöhemmin perustetun Vihavuosi-yhdistys ry:n alkuaikoina jolloin seuran jäsenet kunnostivat ja remontoivat rakennuksen kahvila- ja virkistyskäyttöön.

Tänäpäivänä aktiivista toimintaa pyöritetään yrityspohjalta Vihavuosi yhdistys ry:n vuokralaisina.

Sahalla oli vielä muutamia rakennuksia 1980-luvun puolivälissä 

Voimanlähteet:

Näyttelytilan perällä oli vanhan sahan voimanlähde, höyrykone, jonka voima välitettiin sahaan "valta-akselilla". Akseli oli laakeroitu kosken rannassa olevien betonimöhkäleiden päälle. Akselista otettiin käyttövoima koneisiin, mm. raameihin. Paikalla on myöskin betonialusta, jossa teollisuusdiesel pyöritti generaattoria jauhaen sähköä uuden sahan käyttövoimaksi.

Ennen tätä ison kosken pienemmässä uomassa oli vesiturbiini pyörittämässä generaattoria josta saatiin sähkö sahan toimintoihin, sekä alueella olevien asuinrakennusten käyttöön. (Sähköä sai kotitalouksiin aamukuudesta sahan käynnistymiseen ja iltakuudesta iltakymmeneen. Myöhemmin ympäri vuorokauden). 

Sähköä toimitettiin myös naapurikylien eli Puutikkalan ja osin Sappeen tarpeisiin. Sähkö oli ilmaista käyttäjilleen.

Myöhemmin uusi saha pyöri Hämeen sähkön voimalla.

(Harri Mäkilä / Arja Ollila)

Yksityiskohtia alueesta:

Betonimöhkäleet jäivät tarpeettomiksi valtakunnan verkkoon liittymisen jälkeen mutta saavat sijaita paikoillaan nähtävissä osana saaren ja kylän historiaa. 

Kukkosaaressa (joka nykyään ei ole enää saari) on myös nähtävissä vanhoja betonisia sahan rakenteita.

Kahvilan sisätiloissa on nähtävissä vuosittain hieman vaihtuvia valokuvia alueen vanhasta historiasta.

Koski on kunnostettu ensin 1990-luvun alussa kyläläisten ja uudemman kerran 2000-luvulla yhdistyksen toimesta.

Myllymuseo ja myllypirtti

Hauho-Seuran ylläpitämät historialliset rakennukset sijaitsevat aivan Piippu Terassikahvilan vieressä pikku-uoman toisella puolella. 

Myllymuseoon pääsee tutustumaan juhannuksena la-su klo 12 - 15 ja siitä eteenpäin kesälauantaisin heinäkuun loppuun asti klo 12- 15.

Muina aikoina ennakkovarauksesta ryhmille puh. 0500 621 187

"Jo vuonna 1433 päivätyssä asiakirjassa Vihavuoden koski esiintyy myllykoskena. Asiakirjassa mainitaan ensi kerran Vihavuodessa sijaitseva Sotjalan jakokunnalle kuulunut myllylaitos, jonka kerrotaan olleen olemassa ikimuistoisista ajoista lähtien. Vihavuoden mylly säilyi Rekolan myllärisuvun hallussa vuodesta 1638 aina vuoteen 1938 saakka, neljäntoista sukupolven ajan. Viimeiset kaksikymmentä vuotta se toimi vuokrattuna, kunnes kotitarvemyllyt johtivat jauhatuksen vähenemiseen. Vuonna 1958 myllyn toiminta loppui. Viimeisenä myllärinä työskenteli Eetu Jokinen. Nykyinen mylly on rakennettu osin virran päälle vuonna 1895 palaneen myllyn tilalle. Myllyn sai haltuunsa Hauho-Seura ry vuonna 1961, ja jonkin aikaa hoitamattomana ollut myllyalue kunnostettiin Myllymuseoksi. Museoalueeseen kuuluvat myllyrakennus, uudempi asuinrakennus ja aitta ovat 1800-luvulta. Vihavuoden myllyrakennus on yksi Ydin-Hämeen kuntien harvoista hirsisistä myllyrakennuksista. Hirsirunkoinen mylly on salvottu pitkille nurkille. Päätykolmioissa on pystylaudoitus, ikkunat ovat moniruutuiset ja ovi sijaitsee päädyssä, jonne johtaa kulkusilta. Myllyn sisäkalusto on tallella, mutta vesiratas ja voimansiirtolaitteet puuttuvat. Noin 100-vuotias rakennus on aikakaudelleen tyypillinen.

Museoalueeseen kuuluu myllyn lisäksi 1600-luvulla rakennettu myllypirtti, joka oli myllärin perheen ja myllymiesten asunto sekä 1800-luvulta peräisin oleva paraatipytinki eli asuinrakennus, joka oli alunperin tarkoitettu arvohenkilöiden majapaikaksi. Lisäksi alueella on aitta vuodelta 1849 sekä sauna. Kohteen tekee erityiseksi juuri pihakokonaisuus. Museossa on esillä myllärin elämään ja työhön liittyvää esineistöä."

Huolimatta Häme-wikin kertomuksesta, totuus Myllypirtin iästä lienee se että tämä upea rakennus on valmistunut 1860-luvulla.